Laihdutus on ruvennut sujumaan paremmin. Nykyään jos syön vähänkin enemmän, tulee huono. Eilen tuli kyllä syötyä suunniteltua enemmän, mutta arvioisin että yhteensä noin 1700 kcal, eli oli huono olo. Tänään syön verran kun haluan, tietysti mielummin vähemmän, mutta en aio hirveästi rajoittaa.
Sairaalassa olen nyt vain päivät. Kun lääkäri ehdotti sitä viime maanantaina, olin ihan hämillään enkä osannut vastata. Tiistaina oli päätöksen aika, ja ajattelin että päiväsairaala on parempi, koska silloin saan olla myös perheen kanssa eikä ahdista yhtään niin paljon. En tosin vieläkään tiedä, kumpi olisi oikea vaihtoehto. Kun olen osan ajasta kotona, en tule ainakaan ikinä sopeutumaan osastolle, mutta en sinne muutenkaan sopeutunut. Onko sillä väliä? En ole kuulunut, enkä koskaan tule kuulumaan ihmisiin. Olen jokin vieras olio.
Olen lukenut täältä blogeista, kuinka jotkut haikailevat elämään ennen sairautta. Kuinka oli ystäviä jotka välittivät, ihmisiä joiden kanssa oltiin vapaa-ajalla. Ei mulla ole koskaan ollut ystäviä, joiden kanssa voisin viettää aikaa, joiden kanssa viihtyisin, jotka oikeasti haluaisivat olla kanssani. Ei ole mitään "aikaa ennen sairastumista", jota kaipaisin. Kaikki vähäinenkin hyvä on tapahtunut kun sairastuin. Olen saanut pari kaveria, emme vietä aikaa yhdessä juuri ollenkaan, mutta kuitenkin he välillä kyselevät kuulumisia. En ole ikinä myöntänyt itselleni tai kenellekään muulle, että minulla ei ole yhtään hyvää ystävää. No nyt myönsin sen, vihdoinkin.
En ole kenellekään tärkeä. Tuskin kukaan edes huomaisi, saati jäisi kaipaamaan, jos kuolisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti