Ahdistaa kun kaipaan ihmisiä liikaa. En osaa päästää irti, roikun vain toivoen heidän palaavan. Haluan epätoivoisesti heidän palaavan. Ja oikeastaan nyt on ihan mukava olla muissa maailmoissa, ei tarvitse kestää kaipuuta ja siitä seuraavaa ahdistusta. Mutta tunnen ne silti. Jos oikein nätisti pyydän, voisitko olla osa elämääni?
Viilsin pari päivää sitten syvemmälle kuin ennen. Niin typerälle kuin se kuulostaakin, alan huolestua että menen liian pitkälle. Että katkaisen hermon kädestäni, että haava ei parannukaan niin nopeasti, että jälki tulehtuu ja saan verenmyrkytyksen, että minut passitetaan suljetulle. Ei suljetulle varmaan viiltelyn takia laiteta, mutta varmasti siellä pidetään kauemmin? Ja ei, en pelkää vuotavani kuiviin, sillä se olisi... helpotus.
En pelkää kuolemaa: jos kuolet, et enää ajattele mitään. Pelkään epäonnistumista, mitä jos halvaannun. Riippuu tietenkin kuinka pahasti, mutta halvaantuneena on todella vaikea tehdä itsemurhaa, koko loppuelämän vietät pyörätuolissa muiden laupeuteen turvautuen. Pelkään myös seurauksia, mitä jos perheeni hajoaa, jos he joutuvat kantamaan menetyksen tuskaa, jos joku seuraa perässä. Tuo viimeinen on kaikista kammottavin vaihtoehto. Lisäksi pelkään, että kuoleman jälkeen on elämää. Haluan kuolla lopullisesti. Olen kahden vaiheilla, uskonko aaveisiin, ja pelkään että jään tänne kummittelemaan. Eikä taivas tai helvetti sen parempi ole. Toivon todella, että kuolema on lopullinen. Toivon, että ihmiset ovat keksineet kuoleman jälkeisen elämän helpottamaan heidän suruaan.
Rupeaa ahdistaan nämä ajatukset kuolemasta, joten pystyn vakuuttamaan teille etten tee mitään. Sitäpaitsi vatsakivun takia en ole pystynyt syömään paljoa, niin ehkä olen laihtunut. (vieno hymy nousi huulille.) Painon pudotuksesta saan syyn elää, ehkä saavutan vielä jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti