Elämä

Olin pyöräilemässä 2,5 tuntia, kävin isommassa ruokakaupassa ja vielä illalla perheen kanssa ruokaostoksilla. Kävely olisi enää jäljellä ja sinne ehtii vielä mainiosti. Mutta... syömiset on pahasti menneet pieleen. Syön ja syön enkä osaa lopettaa. Mikä auttaisi? Pitää vaan päättää että nyt lopetan -ja tehdä myös niin. Mennä vaikka kävelylle tai mitä tahansa muuta, pakotan itseni ulos.

Taas on tällanen vaihe etten hymyile ollenkaan. Ei ole mitään syytä, en jaksa vetää suupieliä väkisin ylöspäin. Nauran, mutta nauru on iloton. Olen hyvin tietoinen kuinka turha olen, kuinka olisi kaikille parempi kun olen kuollut. Muiden olisi helpompi olla, kun ei tarvitsisi esittää välittävää ja kiinnostunutta. Olen aina ollut ulkopuolinen, kotona ja päiväkodissa/koulussa. Lukiossa tuntui että olen tärkeä edes yhdelle, mutta ei enää. Hän hehkuttaa kuinka menee parhaassa seurassa, johon en tietenkään kuulu. Hän ei halua nähdä kuin koulussa.

Miksi en saa kuolla? Miksi väkisin yritetään pitää elossa? Ei se oikeasti haittaisi ketään. Mikä elämässä ylipäänsä on niin hienoa, että halutaan elää?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taidankin mennä nukkumaan enkä lenkille, anteeksi.