Yritän varovaisesti etsiä tietä laihuuteen. Löydän tien ja kuljen sitä vähän matkaa, mutta lopulta palaan taaksepäin. En haluakaan tätä. Sitten mietin uudestaan ja kuljen tietä eteenpäin. Lopulta palaan risteykseen ja kuljen lihomisen tietä, jossa ahdistaa suunnattomasti. Saan tarpeekseni, palaan risteykseen ja jälleen menen laihtumisen tietä. Käännyn kohti risteystä enkä osaa päättää kumpaa tietä jatkaisin loputtomiin. Syvällä tiedän, että laihuuden tie on oikea, mutta en jaksa ponnistella pysyäkseni siellä. On paljon helpompaa luovuttaa.
Haluan pysyä laihuuden aurinkoisella peltoaukealla, jossa linnut laulavat ja kevyt tuulen vire puhaltaa hiuksissa. Mutta se on raskasta, koska peltoa täytyy viljellä, kyntää ja korjata sato. Talon saa rakennettua kovalle maalle, ja ladon, jossa ruokaa riittää, jos jaksat hoitaa viljelmiäsi.
Lihomisen tie johtaa suolle, jossa suonsilmäke imaisee helposti jalan ja kulku on pimeässä vaivalloista. Oksia tarvitsee väistellä, varoa mihin seuraavaksi astuu. Suolla eläminen on masentavaa, ahdistavaa ja toimeen tulemisenkin kannalta vaikeaa. Sinne on mahdotonta rakentaa pysyvä talo, sillä hiljalleen se vajoaa syvemmälle etkä pian pääse kotoasi pois. Jos et lähde ajoissa, talosi on kadonnut -ja sinä sen mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti