Niinpä yritin rajoittaa syömistä koko ylä-asteen ja lukion ekan luokan. Ahdisti ihan hirveästi, ja tietenkin söin mm. leivonnaisia ahdistukseen. Jossakin vaiheessa menin heti koulun jälkeen kotiin syömään ja istuin n. 3-4 tuntia mättämässä ruokaa sisääni. Yritin laihduttaa, mutta ajauduin vain syömään enemmän.
Lukion ensimmäisen vuoden syksyllä masennuin. tajusin myöhemmin, että olin jo ylä-asteella todella masentunut, mikä johtui siitä että minut jätettiin kaveripiirin ulkopuolelle. Mutta lukion syksyllä sain uusia kavereita ja todella hyvän ystävän. Varmaankin tästä helpotuksesta johtuen masennukseni paheni (tiedän, kuulostaa omituiselle). Myös tällä ystävällä alkoi masennus samoihin aikoihin, sain hänestä loistavaa vertaistukea, toivottavasti myös hän sai jotain. Keväällä aloitin viiltelyn ja kesän vietin pitkähihaisessa paidassa.
Lukion 2. vuoden toisena päivänä ystäväni kertoi sairastavansa anoreksiaa. (tai ei hän sitä suoraan sanonut, mutta rivien välistä ja kyllä sen ulkonäöstä jo huomasi!) Järkytyin todella pahasti asiasta: kun masennus oli saatu jokseenkin kuriin, hän keksi uuden tavan tappaa itsensä. Tasan siitä hetkestä lähtien pystyin laihduttamaan, arvasin heti että kyseessä on anoreksia, en muuten olisi pystynyt siihen. Nopeasti muodostui 300-400 kalorin ruokavalio, aamulla vähän puuroa, koulussa vähän ruokaa ja illalla omena ja porkkana jos oli hirveä nälkä.
Minulla oli todella vapautunut olo! enää ruoka ja leivonnaiset eivät hallinneet elämääni, koko ajan ei tarvinnut ajatella syömistä. Aloitin käymään 40 min kävelelenkeillä, aluksi kerran päivässä, mutta pian kävin aina kun oli mahdollisuus. ennen koulua, koulussa hyppytunnilla, kotona vielä pari kertaa.. Oli valtavasti aikaa ja energiaa tehdä kotitöitä, kun ei tarvinnut istua monta tuntia päivässä keittiössä. (äiti on aina valittanut kuinka saamattomia me lapset olemme, joten hän oli iloinen tästä avuliaisuudesta)
Sydämeni ei kestänyt nopeaa laihdutustahtia, olinhan laihtunut 62 -> 45 kiloon 10 viikossa, joten jouduin sairaalaan nenä-mahaletkuun. Letku sattui kurkkuun kamalasti, niin että meinasin yökkiä vähän väliä, mutta sinnikkäästi yritin syödä kaiken mitä eteen tuotiin. että pääsisin mahdollisimman nopeasti kotiin laihduttamaan. Pääsinkin sairaalasta jo 10 päivän jälkeen (painoin n. 50 kg), mutta epäonnekseni hoitajat olivat sopineet jatkosta ja jouduin tehostettuun avohoitoon (onneksi en joutunut kokopäiväosastolle).
Jouluna söin melko normaalisti ja söin jopa tummaa suklaata ja joulutorttuja. Halusin silti laihtua, mutta taas oli varattu paikka tehostettuun. Sen jälkeen pystyin vielä pikkuhiljaa laihduttaan, välillä mentiin ylös, välillä alas. Olin onnistunut pääsemään lähelle 47 kg vanhojen tanssin aikaan.
Sitten tuli talviloma, joka muutti kaiken. Päätin, että jos paino ei nyt reilusti nouse, en pääse iskän määräämään painoon 52 kg ajoissa. Ja söin koko hiihtoloman niin, että painoin n. 50 kg loman jälkeen. Siitä lähtien syöminen on ollut taas jonkun muun kuin minun käsissä. Miksi annoin iskän vaikuttaa niin paljon? koska pelkään häntä vähän? En olisi saanut päästää irti, olen jälleen siinä helvetissä missä olin jo niin monta vuotta. Painan n. 58 kg ja toivon vain saavani uuden järkytyksen, että pystyisin laihduttamaan. En ole oma itseni näin läskinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti